Kopinnosto. Pallo kentässä. Pallon nopeus ja pompun korkeus luokkaa, jolla häviämme ajan ja tilan taistelun. Ei ehdi, ei ehditä enää. Kesän viimeinen tilanne, voittaja selvillä. Kaikki tästä eteenpäin on turhaa jossittelua. Yleisön äänet, vastustajan juhlinta, oma kävely; kaikissa äänet outoa rapinaa, lopulta vain kohisevaa taustaa. Silmänräpäyksessä on syksy. Olivatko nuo puut noin keltaisia tänne tullessa?
Taisipa olla vuosi, kenties kaksi takaperin, kun arvoisa opetusalan kollegani avasi ruokapöytäkeskustelun jotakuinkin näin: ”on se vaan jännä tuo urheilu. Siitä kun kirjoitetaan ja puhutaan niin paljon, vaikka eihän se niin kuin käytännössä johda mihinkään.” Niin, sanoin. Ja enempää en sitten äkkiseltään osannutkaan sanoa. Mutta paljon olen asiaa sittemmin pohtinut. Mikä on urheilun ja liikunnan tarkoitus? Miksi harrastetaan jotain v*tun pesäpalloa? Miksi kilpaurheilulla on niin hallitseva asema suomalaisessa vapaa-ajan kulttuurissa? Miten kollega onnistui muutamin lausein vetämään maton alta noin koko identiteetistäni? Mutta hetken aikaa Ronkaalan stadionilla nuo sanat palasivat mieleeni. Johtiko kahden vuoden työ käytännössä mihinkään?
Eletään toista viikkoa jälkeen erä- ja ottelupallon putoamisen. Ja alan olla taas valmis haastamaan matematiikan lehtorin, vaikka painiin. Toinen syksy perätysten päättyi pettymykseen, mutta tällä kertaa olo on kuitenkin monella tapaa erilainen. Pettymyksen ohella tunneskaalaan on sekoittunut surun ja kaihon murusia, mutta myös aitoa ylpeyttä ja tyytyväisyyttä. Urheilu on siinä mielessä hieno asia, että aina tulee uusia kausia ja tätä kautta uusia mahdollisuuksia – tällä, analyyttisellä otteella uskon kolleganikin urheilun ”mihinkään johtamattomuutta” arvioineen. Intohimo edellä kulkevalle tässä kohtaa kuvaan astuu myös edellä mainitsemani suru ja kaiho – jokainen vuosi on myös joukkueen kokoonpanon, ryhmädynamiikan ja kokemusten suhteen uusi. Pettymys liittyy pelillisestä tavoitteesta jäämiseen, suru ja kaiho siihen että pelkään Lohipojat 2011 ja 2012 joukkueiden olleen monella tapaa ainutkertaisia.
Mutta tuohon ainutkertaisuuden pelkoon sisältyy myös pitkälti ne kaikki ylpeyden ja tyytyväisyyden ainekset; joukkue ei voi tälle sarjatasolle olla sitoutuneempi ja syksyn peleissä kentälle jätettiin kaikki. Vaikea olla äärimmäisen pettynyt, kun on kaikkensa tehnyt. Kesän aikana tehtiin kipeitäkin päätöksiä ja pelillisiin ongelmiin reagoitiin tarvittaessa, mutta ongelmaksi muodostui, että kehityskohteet paljastavan tason peleihin päästiin vasta syksyllä.
Ok, sato jäi osittain korjaamatta, mutta sen voin kiteeläissyntyisenä kertoa, että niin se jäi joskus sielläkin, ja vieläpä noin niin kuin konkreettisesti (kyllä, se pontikkapitäjä). Kilpailullisesta tavoitteesta jäämisestä huolimatta Lohi on kuitenkin monella tapaa voittaja. Kuinka monella suomisarjan joukkueella on oma faniryhmä? Tai ratkaisupelissä lähes 900 katsojaa? Tai omaleimainen, taustalle hiljaisin historian kirjaimin muodostunut identiteetti, jota pelaajat pystyvät kentän tasosta katsomoon asti viestittämään? Tai hallinnassa oleva talous (hyvä Tero, kiitos tukijat!)? Tai oma pub-laiton, josta ihmisiä meinaa tippua pahimpien tuomarivirheiden jälkeen?
Loppua kohden Lohi tiivistyi kentällä, ja mistä olemme ylpeimpiä myös sen ulkopuolella. Syntyi yhteisö ja lohiverkko. Lohelaisuus, välittäminen ja ystävyys. Iso tunne kentälle ja katsomoon. Loppuelämän kestävä yhteinen muisto. Mitäs näistä sanot, herra matematiikan lehtori?
Pelaajat, valmennus, huoltojoukot, taustavoimat, talkoolaiset, tukijat ja kannattajat. Kiitos ja kunnia. Pystypäin. Kerran Lohelle, HEI HEI HEI.
-Peni
